Sheferijm-blogin oppipoika-kisälli-mestari -lukijahaasteeseen heitän jälleen yhden luetun kirjan. Ammatteja tässä haasteessa tulee esitellä, mutta jos päähenkilö, kuten tässä kirjassa, on jo aikuisiän työ"velvollisuutensa" täyttänyt ja työuransa jo lopettanut, kävisiköhän mukaan myöskin eläkeläinen??? Onhan sitä eläkeläisenäkin jotain puuhattava, vaikkei ehkä ihan ns. ammatikseen tai leipänsä eteen enää tarvitsekaan joka aamu samaan aikaan (kukonlaulun) uniaan katkaista.
Leena Parkkisen kirja GALTBYSTÄ LÄNTEEN (2013, sivuja 338) sopi kaiken lisäksi oikein hyvin tämän seksuaalivähemmistöjen viikkoon lukemiseksi, vaikken sitä luettavaksi valitessani tiennytkään. Siis sitä, että kirjasta paljastuu myös miehimys, jolla nimellä homomiehiä aiemmin kutsuttiin.
Kirja on kertomus nuorena kuolleen veljensä kohtaloa selvittämään lähteneestä 83-vuotiaasta naisesta, hänen sisarrakkaudestaan kyseiseen veljeen. Tarinaan nivoutuu mielenkiintoisesti myös nykynuoren naisen ja samalla maahanmuuttajan ongelmallinen elämä. Alku on mukaansatempaava: iäkäs nainen osuu paikalle, kun maahanmuuttajanuoret ovat ryöstämässä pientä maaseudun huoltoasemaa, mamma hoitelee homman kovaotteisesti ja kaasuttaa tiehensä toinen ryöstäjä kyydissään. Ryöstäjätyttö ja mamma tavallaan ystävystyvät, tai no...lyöttäytyvät yksiin molempien kaipaaman hyödyn toivossa. Kirjasta löytyy siis myös dekkariaineksia.
Käsiini on viimeaikoina osunut montakin kirjaa, joissa tarina poukkoilee useiden vuosikymmenten väliä. Niitäkin näköjään oppii lukemaan niin, että pysyy menossa mukana, vaikken niistä erityisesti pidäkään. Tässäkin kirjassa tapahtumat sijoittuvat nykyaikaan, mutta menneisyys peilautuu koko ajan tarinaan pitkillä kuvauksilla aina 30-luvulta saakka. Menneen ajan tapahtumat sijoittuvat pieneen lounaissaaristomme saareen, jossa kyseinen eläkeläismamma on syntynyt ja asunut lapsuutensa. Kirjasta kuvastuu saarelaisten ja tuon ajan ahdasmielisyys ja tarinassa viipyilee kaiken aikaa jonkinlainen synkkä raskasmielisyys, vaikka iloakin elämään on mahtunut. Uskon, että jos nyt lukisin kirjan toistamiseen, saisin siitä irti jotain uutta ja ensimmäisellä lukukerralla "ohi hilseen" pyyhältäneitä juttuja. Vaikkapa sen, minkä kumman takia kirjailija oli nimennyt vanhusten palvelutalon Kalmanlevoksi ! ! ! Vitsi vai mikä, Kalmanlepo, en tiedä.
No olihan kirjassa yllätyksiä muutenkin. Juuri kun tuudittautui tasaiseen eläkeläisen jorinaan, sivua kääntäessä joutuikin keskelle tapahtumien vyöryä. Joskus jouduin jopa palaamaan edelliselle sivulle tarkistaakseni, jäikö minulta jotain väliin - sen jorinan jälkeen. Ei jäänyt.
Karen-rouva oli lähtenyt lipettiin Kalmanlevon palvelutalosta ilmoittamatta asiaa sen kummemmin edes pojalleen Erikille. Tarkoituksena oli siis vielä vanhoilla päivillä selvittää Sebastian-veljen syyllisyys saman kylän flikan kuolemaan. Flikka, Kersti, löydettiin murhattuna ja Sebastiania syytettiin murhasta, josta syystä (?) sitten veli teki itsemurhan vain 27-vuotiaana, vuosikymmen saattoi olla 60. Karen oli koko lapsuutensa äärettömän ihastunut Sebastian-veljeensä. Tämä kyllä herätti lukijan hämmästyksen ja epäilyitä siitä, mitä tästä ylettömästä ihastuksesta tuleman piti. Tietoa kyllä pantattiin aivan kirjan viime sivuille saakka. Eläinlääkärin lasten, Karenin ja veli Sebastianin elämää kuvattiin vuosikymmenien ajalta. Sebastianin taipumukset alkoivat vähitellen käydä selville, vaikkakin useimmiten hyvin hienovaraisesti (joitakin loppuosan kuvauksia lukuunottamatta).
Azarin, maahanmuuttajatytön tarina kasvaa Karenin tarinan edetessä. Lukijana mietin, miksi hänet tuotiin tarinaan mukaan, esiteltiin hänen elämänsä hyvinkin tarkasti, vaikka olisihan eläkeläismamma voinut seikkalla läpi kirjan yksinkin. Okei, toihan pikkurikollisuuteen ajautunut, raskaana olevan tyttö tarinaan erilaista näkökulmaa, mutta silti !?
Vaikeaa on kuvata näinkin lyhyessä blogitekstissä kirjan tapahtumia tarkemmin, mutta jos siitä eläkeläisestä vähän lisää:
*vapaa kuin taivaan lintu tekemään omia tutkimuksiaan
*vain palvelutalossa saattavat ihmetellä katoamistaan ja poika, no kaipaa tai sitten ei, etteivät kuitenkin tekisi katoamisilmoitusta ja etsintäpyyntöä poliisille
*ei pikkurahan puutetta, olihan sitä tullut työvuosina jotain säästettyäkin
*elettyä elämää - muisteltavaa riittää, onhan takana jo yli 8 vuosikymmentä
*mukava on piipahtaa vanhoissa lapsuudenmaisemissa, ja vaikkapa tavata nuoruudenrakastettunsa,
ja huomata miten tämä onkin vanhentunut
*eipä turhista hötkyile eikä vähästä hätkähdä
*eikä oikeastaan millään ole enää mitään väliäkään
Kirja on hyvä, sujuvasti kirjoitettu, monisäikeinen, välillä synkkä, välillä hassu ja loppuratkaisu on pitkähkö, yllättävä, surullinen, traaginenkin mutta toisaalta silti lähes lempeä.
PS. Galtby on oikeasti olemassa, tarkistin googlesta. Onkohan siellä se valkoinen kaksikerroksinen talokin ?
3 kommenttia:
Vaikuttaa mielenkiintoiselta kirjalta. Sinä olet kohta maalissa, eli niinkuin meidän navigaattori sanoo: " voi tokkiinsa, olet saavuttanut päämäärän!"
Hurjaltal menolta kuulostaa - niin lukutahti kuin tämän kertaisen kirjan tapahtumatkin. Kallmanlehto, kyllä minäkin lähtisin sen nimisestä paikasta.
Tykkään listoista ja teen aina välillä myös listoja niistä kirjoista, jotka pitäisi lukea. Tämä kirja löytyy listalta. Pitääpä seuraavalla kirjastokäynnillä katsoa, jos kirja löytyisi hyllystä.
Kiitos kirja-arviosta!
Lähetä kommentti