Matkalla mestariksi 14

Sheferijm-blogissa on meneillään lukuhaaste. Käypä tutkailemassa ja istu lukemaan. Tämä haastevastaukseni lienee 14. kirja tämän haasteen aikana lukemistani. 

Alex Capus:  Léon ja Louise,   2012, sivuja 309

Ammatti: sähköttäjä ja lennätinvirkailija

"Hän näki vanhaa, melko ruosteista miesten polkupyörää ajavan nuoren naisen, joka istui satulassa rennosti muta selkä suorana ja lähestyi kovaa vauhtia; kirskunan aiheutti ilmeisesti oikea poljin, joka osui jokaisella pyörähdyksellä peltiseen ketjunsuojukseen... Tyttö oli sensaatiomainen, yllään punapilkullinen paitapuseo, linttaan astutut nauhakengät ja hymy joka ei ollut pelkästään herttainen, vaan hurmaava, tyrmäävä, ilahduttava, henkeäsalpaava, sydäntäsärkevä sekoitus ystävällisyyttä, viisautta, pilkallisuutta ja ujoutta.".Tytöllä oli suuri suu, siro leuka ja yläetuhampaiden välissä veikeä rako, vihreät silmät ja hän polki vinhasti."  Tuollaiseen henkeäsalpaavaan olentoon nuori Léon iski silmänsä ja vaikka hän ei tyttöä ihan vaivatta omakseen saanutkaan, heidän epätodellisen tuntuinen rakkautensa kulki mukana molempien elämässä aina hautaan asti.  Siinä lyhykäisyydessään kirjan idea. Mutta eihän se nyt ihan noin yksinkertaisesti mennyt.

Upea kirja, ihana luettava, koukuttava, vaikkei siinä mitään erityisesti koukuttavaa huomannutkaan olevan. Päähenkilöiden elämää halkoi kaksi maailmansotaa, niin myös heidän kohtaloaan, sillä sodat erottivat heidät kahteenkin otteeseen, kadottivat toisiltaan. Mutta kyllä kirjaan onnellinen loppu kuitenkin saatiin; he saivat toisensa, vaikkakin harmaahapsisina. 

Léon kuului litteätakaraisvoiseen sukuun, jossa kouluja ei käyty loppuun, mitä sitä turhia. Sota-aikana kaikkien työ kelpasi, eikä papereita aina niin tarkasti kyselty. Niinpä Léon onnistui aloittamaan työuransa sähköttäjänä osaamatta sähkötyksestä aatakaan. Myöhemmin hänet vieläpä nimitettiin lennätinlaitoksen virkailijaksi, jossa vaiheessa hän joutuikin ahkerasti opiskelemaan omaa alaansa pärjätäkseen siinä.  Sota heitteli ihmisiä, niin myös Léonia. Hän haavoittui - kuinkas muuten  -  pyöräretkellä tyttönsä kanssa, ja kadotti samalla reissulla koko tytön. Kuin ihmeen kaupalla selviydyttyään haavoistaan hänestä tuli poliisin laboratorion tutkija. Ja jälleen "ansioitta". Ammatit olivat kirjassa kuitenkin sivuseikka. Enemmänkin siinä elettiin sodan keskellä sinnittelevien ihmisten arkea, avioliittoa, selviytymistä. Louisen ammatti oli koko ajan konekirjoittaja. Hän totesikin oivallisesti, että siinä työpaikassa häntä kohdellaan alentuvasti kuin konekirjoittajaa. Kun Léon kysyi, mitä hän sitten työkseen siellä teki, totesi Louise, että hän oli konekirjoittaja.

Kirja kaikkineen oli jotenkin leppoisan lempeä kuvaus sodan keskellä versovasta ikuisesta rakkaudesta, menneen ajan "puhtaudesta", aitoudesta, mutta myös salailusta ja anteeksiannosta. Olihan Léon kymmeniä vuosia toisaalla naimisissa Yvonnensa kanssa, sai neljä lasta ja eli aivan tavallista pariisilaisen miehen perhe-elämää. Mutta  kaiken aikaa taustalla leimusi ikuinen rakkaus nuoruudenrakastettuun, välillä pitkään kadoksissa olleeseen Louiseen.

Esittelyni ei millään muotoa pysty tekemään oikeutta kirjan sisällölle. Päin vastoin, näin lyhyessä kuvauksessa kirjan tarina vain latistuu ja kalpenee. Mutta lukekaapa tämä kirja itse, uskon teidän viihtyvän sen sivuilla paremmin kuin hyvin.