Tauoton lukukausi

Lopputekstit päivitetty 3.4.18:

Luin tässä "välillä" Ian McEvanin kirjan Pähkinänkuori. Erikoinen tapaus ! 

Tarinan kertojana on syntymätön lapsi, joka kuulee äitinsä masunahkan läpi, 

mitä juttuja "ulkopuolisilla" on meneillään. Sinänsä kirjassa on hyvinkin raju tarina, vaikka kertoja onkin vielä kaiken kokematon olento. 

Sivuja kirjassa taisi olla alle 200, mutta kylläpä kirjan tarina loi merkillisen tunnelman lukijalle. Lisäksi tuli vähän kädetön olo, kun ei kertojan puolesta pystynyt mitään tekemään.

Toinen kuvaamatta jäänyt ohut kirja oli Arne Nevanlinnan Pako.

 Tarina alkoi 1939-45 -lukujen maailmansodan pahuuksia pakenevan nuoren tytön ja pojan pakomatkasta Euroopasta ja päättyi heidän vanhuuteensa Amerikassa. 

Olisin pakomatkan kulusta halunnut lukea pidempääkin tarinaa, mutta kovin nopeasti kirjailija siirtyi kertomaan parin elämästä ja vanhenemisesta Amerikassa. 

Tarinassa olisi ollut ainesta vaikka useampaankin romaaniin, mutta tämä parisataasivuinen muodostui sitten isoilla aikaharppauksilla eteneväksi hieman höttöiseksi sisällöltään, vaikka aihe olikin tosi kiintoisa.

Parissa päivässä hotkaisin sen sijaan

Paul Austerin kirjan Sattumuksia Brooklynissä. 

Otin sen kirjastosta "korvaajana" sille, kun en saanut vielä käsiini etsimääni teosta 1234 vai oliko se 4321 nimeltään. Odotan mielenkiinnolla. No, mutta kannatti lukea tuokin Sattumuksia. Oli todella hyvä tarina ja täydellisen osuva nimi. Eikös kuulostakin tylsältä, jos kirjassa on tarkoitus kertoa kuusikymppisestä miehestä, joka syöpädiagnoosin saatuaan vetäytyy kuolemaan sattumalta vaikka Brooklynistä vuokraamaansa huoneistoon? Kuulostaa tylsältä, juu. Mutta ne sattumukset muovaavatkin tarinan aivan toiseksi. Kirjassa oli sopivasti henkilöitä, niin että niistä pysyi hyvin selvillä ja sattumukset tosiaan etenivät niin tasaisesti, että lukija kyllä koukuttui täydellisesti. Sanoin ukkelillekin, että luepas tuo !

Marianna Murton TRISTANIA.
Internetin ja google mapsin ihmeellinen maailma avaa minulle romaaneja lukiessa ihan uusia ulottuvuuksia. Aloinpa kirjasta seurata, missä päin maailmaa siinä seikkailtiin, vaikka oletinkin että pelkästään mielikuvitusmaissa. Mutta eikö mitä, tuo Tristanian saari on oikeasti olemassa ja kirjan ydintarina oikeasti tapahtunut siellä 60-luvulla. MIELENKIINTOISTA !  

Tällä tavalla olen saanut kirjoista ihan uusia ulottuvuuksia seuraamalla tarinoita myös google mapsin satelliittikuvien ja karttojen sekä valokuvien avulla. 
Tekeeköhän tätä moni muu ? 

Sinällään Tristania ei ollut minulle ihan ominta luettavaa; varmaankin asiantunteva kirja-arvostelija kehuisi sen kielikuvia ja hienoja sanakoukeroita, mutta minulle ne olivat melkeinpä liikaa, sillä en ihan aina meinannut pysyä kärryillä, mitä milloinkin noilla kielikuvilla tarkoitettiin. Välillä sitten kirjailija ikäänkuin tipahti tähän elävään arkipäivään ja kieli "tasoittui" ymmärrettäväksi suomenkieleksi ilman mahdottoman kierteleviä kaunosieluisia sanakäänteitä. Eipä siinä mitään, taito se on sanankääntelykin. Tarina sinänsä oli hieno, avioliittojen, ihmissuhteiden, kotipaikkarakkauden, pettämisten ja pettymystenkin tarina suhteellisen onnellisella loppukuviolla. Jos siis haluat tutustua Etelä-Afrikan ja Etelä-Amerikan välissä meressä keskivaiheilla sijaitsevan saaren elämään 60-luvulla siellä sattuneen ison tulivuorenpurkauksen vaiheilla, eikun etsi tämä 
Marianna Kurtton TRISTANIA -kirja käsiisi.

Ja eteenpäin, siirrytään seuraavan kirjan siivin suomalaiseen merensaaristoon:



No entäs sitten tämä Jarkko Volasen Hiekankantajat -kirja ! Merkillisen samaa sarjaa tämä oli edellisen kanssa, paitsi että kielikuvien leikki ei ollut yhtä runsasta. Mutta sitä vastoin luonnonkuvaus  ja jonkinmoinen ihmisen sisimmän kuvaus oli sitäkin runsaampaa. En oikein löytänyt tästä Hiekankantajista sitä sitkeää, kestävää ja kaiken kantavaa punaista lankaa, vaikka jonkinlainen lanka löytyikin. Raivostuttavaa oli esim. että kirjan päähenkilö ensin odotti lasta ihan viimeisilleen ja sitten kertomatta ollenkaan, miten siinä kävi, lapsesta ei puhuttukaan enää ennen kuin kirjan loppumetreillä. Tosi riepovaa oli selata sivuja taaksepäin ja ihmetellä, olenko haaveillut sen osan yli. Mutta ei, vain mieskirjailija voi missata synnytyksen ja sen seuraukset näin ikävästi, PAH ! Jotenkin tämä tarina nyt vaan jäin höttöiseksi hömpäksi, vaikka siinä oli monenlaista sivujuonta ja jutunjuurta isompaankin, mutta kun mistään ei oikein syntynyt mitään. Aihe kiinnosti, mutta koska haluan kerronnalta jalat maassa pysyvää kuvausta, ei ihan kolahtanut minuun tämä, ei.