Matkalla mestariksi 5

Sheferijm-blogi haastoi koko vuoden 2014 ajan lukukautta elävät, kirjakoukussa olevat immeiset osallistumaan "ammattinimikkeen" tavoitteluun kertomalla tämän vuoden aikana lukemiensa kirjojen ammateista. Eli MiMiTuI mikä minusta tulee isona.

Tässä haasteessa meriittiä kartutetaan oppipojasta mestariksi riippuen siitä,
kuinka monta kirjaa tai ammattia vuoden loppuun mennessä saa kerättyä.

Oppipoika - 3 kirjaa,  Kisälli - 10 kirjaa ja  Mestari - 20 kirjaa.

Ammattinimikettä alan tavoitella, kisällin arvon aion saavuttaa,
vaikka hiukan tuo mestarinkin arvonimi haaveissani siintää.

Kirja nro 5: Itäranta Emmi; Teemestarin kirja
Ammatti nro 5: teemestari

Kirjailijan esikoisteos vuodelta 2012 sisältäen 266 sivua.

Ensin on todettava, etten ole ollenkaan itämaisen tunnelmoinnin ja elämän ihailija, joten ehkä siksi kirja teki minuun sekavan vaikutelman.

Kirjassa on outo sekoitus Kuusamon, Rovaniemen tienoille sijoitettua itämaista teehuoneen pitäjän elämää ja Lapin maisemia. En ollenkaan päässyt perille siitä, miten moinen japanilaistyyppinen teehuonekulttuuri oli Lapin perukoille ajautunut ja asettunut. Teemestareineen, teehuoneineen, arvokkaine kumarruksineen ja perinteisine seremonioineen sekä ulkona kasvavine teepensaineen sekä  - yllätys, yllätys - hyönteishuppuineen. Maailma tosin oli aivan toinen kuin meidän (entismaailma Hämärän vuosisadalta) maailmamme. Kyytipeleinä olivat helivaunut ja helipyörät (mitähän tuo heli sitten tarkoittaakaan). Jäätiköt olivat sulaneet, ilmeisesti jälleen jonkinlainen ydinkatastrofi oli tuhonnut osia maapallosta, meretkin olivat jossain muualla kuin nykyisillä paikoillaan. Ja lisää outouksia: miksi suomalainen nainen (päähenkilön äiti) haluaa muuttaa Xinjingiin (saattaisi olla Shanghai), jonnekin Venäjän maan ja Kiinan takamaille. Xinjingistä puhuttiin kirjassa vähän kuin pääkaupungista.

No, joka tapauksessa, juuri täysi-ikäistyneen Norian teemestari-isä kuolee, äiti muuttaa Xinjingiin ja Noria jää yksin vastaamaan teehuoneesta. Tyttö perii isältään teemestariuden ja teehuoneen. Samalla hän perii myös salaperäisiä teemestareiden päiväkirjoja. Noria ja ystävänsä Sanja harrastavat läheisen muovihaudan (ilmeinen kaatopaikka) kaivelemista. Muovihaudalta löytyy erilaisia kiinnostavia entismaailman rikkonaisia laitteita. Kätevä Sanja saa niistä muutamia toimimaan. Päiväkirjojen ja löytyneiden kasettinauha- ja cd-tallenteiden tarinoita yhdistellen Noria ja Sanja saavat selville, että on ollut kielletyiltä alueilta vettä etsinyt retkikunta. Sen reittejä tytöt alkavat selvittää ja haluaisivat tietää, oliko löydetty vesi käyttökelpoista. Vesi on Norian maailmassa suorastaan "kortilla". Sotilasjuntta valvoo ja rajoittaa niin vedenkäyttöä kuin muutakin elämää ja rankaisee rikkomuksista ankarasti. Norialla on myös suorastaan henkeä uhkaava salaisuus varjeltavanaan, teeasiakkaatkin harvenevat ja elämä käy muutenkin liian vaikeaksi - ennen kuin päättyy kokonaan. Aika yllättävästi kirjan muuten niin kauniiden tekstien keskellä "nähdään" erään vesirikkomusperheen eliminointi. Yllättävää !

Koko kirjasta minulle jäi päällimmäisenä ikävän raskas tunnelma. Vaikka kirja oli kirjoitettu hyvinkin kaunosieluisin sanakääntein, pysähtyneisyys, mietiskelevyys ja raskasmielisyys pysyi silti päällimmäisenä läpi koko kirjan. Eikä päähenkilön lopun odotus sitä yhtään keventänyt !  Saatoin lukea kirjan hajamielisesti. Kovin vähän siinä kuvailtiin sitä todellista arkielämää tai edes teehuoneen asioita ei tarkennettu. Seikkailun ainekset olivat jo koossa, ja siksi jäinkin harmittelemaan, että Noria ei lopulta kuitenkaan päättänyt lähteä seuraamaan tutkimansa vesiretkikunnan reittiä, löytämään uutta elämää ja vapaata vedenkäyttöä. Hän jäi odottamaan kohtaloaan, jonka tiesi jo ennakolta surkeaksi.

Kaunista tekstiä kirjasta kyllä löytyi:

"Kuollut metsä oli joskus ollut nimeltään Vihantametsä. Nimi toi mieleen tuulessa liikkuvat syvänvihreät lehdet ja vehreyden, joka oli niin mehevää ja kosteaa, että sen saattoi tuntea ihollaan. Vielä kauemmin sitten, kun sanoja sellaiselle vehreydelle ei vielä tarvittu, sillä se oli tällä seudulla itsestäänselvyys, metsällä ei ollut nimeä lainkaan, niin isä oli kertonut. Nyt sen paljaat rungot ja oksat kiertyivät kohti taivasta hiekankuivina ja värittöminä kuin maiseman yli kudottu lukinseitti, tai siihen vangiksi jääneiden hyönteisten ontot kuoret. Elämä ei kiertänyt niissä enää, niiden suonet olivat hapertuneet ja murtuneet, niiden ihot jähmettyneet unohtuneen kielen kirjaimiksi, nyt jo lähes käsittämättömiksi merkeiksi siitä, mitä oli joskus ollut. Osa rungoista oli kaatunut maahan, missä ne makasivat sanattomina, pysähtyneinä."