Kylläpä tuo luonto osaakin sotkea ! Tippuisivatpa puiden lehdet yhtenä yönä kerralla aivan puun juurelle, ei tuulisi, eikä levittelisi lehtiä tasaisesti ympäri pihaa. Maatuisivatpa ne lehdet itsekseen talvan aikana näkymättömiin siinä samalla paikallaan. Ja saman voisivat tehdä kukkapenkkien kukkavarret.
Eikä näin kuin nyt:
Lehtiä puista tippuu monen viikon ajan ja ihan kiusallakin tuuli tuntuu löytävän aina sellaisen suunnan puhkumisilleen, että lehdet levittyvät ympäriinsä. Ja sitten on vielä niitä puulajeja, jotka luulevat voivansa säilyttää lehtensä yli talven, mutta romahdus tulee sitten ensimmäisten lumien päälle. Niitä mokomia on ainakin tammi, jonka lehtiä saa usein raapia lumien päältä tai seuraavana keväänä nurmikolta. Myös pylväshaavat ja hopeapajut osallistuvat - tosin hyvinä kakkosina - tammen kanssa kilpaan.
Sembramänty se onkin vasta mainio kaveri. Sekin kattaa alusensa syksyn tullen neulasillaan. Ei se kaikkia pudota, vain vanhimmat. Ja jokaisessa neulastupossa on viisi piikkiä, ei kaksi kuten tavallisissa männyissämme. Ja pituuttakin on kymmenisen senttiä. Niin että kun noita nurmikolta riipii kasaan, pukkaa hikeä pintaan (muillakin kuin noidilla) ja neulaskasa kasvaa usein kuution kokoiseksi. Siilit tykkäävät kaivautua sinne neulasten uumeniin, viettävätkö talvensakin, en tiedä. Mutta mukavan pyöreitä onkaloita sinne keon keskelle johtaa.
Sitten on tämä kauneudestaan kuulu syyshortensiapensas. Lehdet tippuvat, kukat punastelevat alastomuuttaan, mutta eivät tipu, eivät sitten millään. Siihen ne paikalleen ruskettuvat ja kuivuvat. Varsinaisina primadonnina he vaativat erikoiskohtelua, kukkaoksat joutuu katkomaan talven tullen yksitellen pois. Muuten siinä käy niin, että talven viimoissa pyörähtelee yksi jos toinenkin ruskettunut kukinto pitkin hangen pintaa sinne ja tänne ja erityisesti naapureiden iloksi. Mutta onhan se raikasta puuhaa joskus marraskuun päivinä, aiemmin kun heitä ei vielä raaski katkoa.
Ja kukat penkeissään tuntuvat kuvittelevan, että tästäpä pyörähytämme vielä uudet nuput ja kukinnot. Ehei, eivät ymmärrä kellastua ja kaatua kämähtää pitkin pituuttaan, odottavat nekin pakkasia. Sitten lojuvat aamulla vihreinä ja rentoina, vetelinä kuin humalikkaiset. Silloinpa niiden leikkaaminen onkin jo työläämpää.
Mutta yksi on jota rakastan, siperianpihtani mun, oi sinä ihanainen kuuseni, kultaiseni ! Ei vaivaa minkäänlaista, ei roskaa levälleen, vain sirosti siipiensä suojiin tiputtelee hän yli-ikäiset neulasensa. Ja millaiset neulaset, suloiset, pehmeät ja tuoksuvaiset. Keväisin kättelen hänet useaan otteeseen, alimmat oksansa vuoronperään, jälleennäkemisen riemusta ratkeamaisillani. Sillä hanki on meidät neljännesvuoden ajan erottanut. Ja hän tervehtii minua punaisin oksanlatvoin, kuin pienin suloisin kukkatertuin. Siipiensä suojassa sileään ja pihkattomaan runkoonsa nojaillen istuskelen usein maailmaa miettimässä. Kuin suojelisi minua, piilottaisi uteliailta katseilta, antaisi tuulen suhistella unilauluja latvuksissaan - minulle, suojatilleen. Mikä lienee meidän lempemme lämmittänyt, en tiedä, mutta kuusi on minun, on ja pysyy, vaikka muut puut menevät. Melkein tekisi mieleni sanoa: "näkisittepä vain sen".
Tuollaisiin tuloksiin päädyin harava ja pitkäteräiset sakset käsissäni heiluessani tuolla ulkosalla. Ja vielä on puuhaa jäljellä, sade saapui kiusakseni. Niinpä pääsin jälleen sohvanpohjalle lueskelemaan.
Leppoisaa lauantai-iltaa sinullekin.
3 kommenttia:
Kyllä sinulla on sana hallussasi ja täällä kaukana saatoin ihan nähdä ajatuksissani sinut siellä pihallasi heilumassa vaikka en olekaan pihaasi koskaan paikan päällä nähnyt.
terkuin hän joka asuu kaukana :) tai ainakin niin sinä luulit.
Mielenkiintoisia mietiskelit pihatöitä tehdessäsi.
Mukavaa puhetta puista ja kasveista. :)
Sinulle on tulossa Pieni arvoituskirja, kunhan saan ensin valmiiksi, joten odota vain kärsivällisyydellä.
Lähetä kommentti